Lapsena kuolemanleirillä

- Kun siitä kasarmin aidan takaa kuletettiin naisia vartiat vierellä, rohkeimmat kyselivät, mihin niitä viedään, niin ne vartiat vastasivat, "että saippua tehtaalle työhön", vaan pienen ajan päästä kuului konekiväärin papatus, niin siinä selkesi se saippuatehdas. Äidilleni se oli ihan hirveää, hän painoi kädet korvilleen ja valitti ääneen "ai jai ai jai", kuvailee Helmi Helander Hennalan vankileirin elämää toukokuun alussa 1918.

   Helmi Helander syntyi Hyvinkäällä 1910. Helmin isä oli kirvesmies ja äiti kotona kolmen lapsensa kanssa. Punakaartin viestinviejänä toiminut isä päätti viedä perheensä turvaan, kun saksalaiset valtasivat Hyvinkään huhtikuun puolivälissä 1918. Perhe lähti pakomatkalle Riihimäen asemalta, mutta valkoiset katkaisivat radan ja Helmi perheineen joutui pakenemaan hevoskyydillä kohti Lahtea. Hollolassa saksalaiset sotilaat saartoivat pakolaiset ja perhe joutui Fellmannin kentälle 30 000 muun vangin kanssa.

  Helmi Helanderin muistelmista käy ilmi, että leiri ei todellakaan ollut humanitäärisin periaattein toimiva pakolaisleiri (kuten mm. Hans Kalmin elämäkerrassa väitetään). Vangeille ei annettu ruokaa, eikä edes vettä saanut hakea läheisestä Vesijärvestä kuin yhden kerran koko leiritysaikana. Useita päiviä janoa ja nälkää kärsineet pakolaiset marssitettiin lopulta Hennalaan. Kaupunkiin oli tullut apua muualtakin kuin Saksasta.
 
   - Muistan, kun oltiin siinä rivissä jo lähdössä, niin yksi hoitaja siinä ojan penkalla sito miehen jalkaa, liekö jo haavottunut tai hiertynyt sillä marssimatkalla. Siihen ajoi ratsulla valkokaartilainen, sivalsi ratsupiiskalla tätä sairaanhoitajaa kasvoihin, punanen verinen pauko jäi kasvoihin. Tämä hoitaja sanoi "olen tullut ruotsista tänne tekemään laupeuden työtä enkä olisi uskonut, että Suomen valkoset näin kohtelee, että lyö", muistelee Helander.

  Vaikka Fellmannin pellon tungoksesta pois pääsy olikin helpotus pikku-Helmille, Hennalassa odotti suurempi järkytys. Kasarmilla aiemmin majailleiden venäläisten, punaisten ja valkoisten sotilaiden arvoasteikolla viikkosiivous ei ollut kärkipäässä. Näky oli sen mukainen.

   - Se kasarmi, johon jouduimme, oli ihan kauheassa siivossa, virtsaa ja ulostetta joka puolella, siihen olis täytynyt istua ja laskea jotenkin nukkumaan. Sen kasarmin pihassa kasvoi isoja kuusia, vanhin veljeni yritti kiivetä puuhun, että olis taittanut muutaman oksan alle, mutta vartia tuli heti ja huusi "äläs poika mää sinne, taikka ammun", Helander kirjaa.

         Isä tuli luurankona

   Hennalan vangit ovat usein muistelmissaan maininneet vankileirin suolaisen kalapalan ja vihneisen leipämurikan, mutta ensimmäisien päivien kaaoksessa vangit eivät saaneet edes niitä. Vain Launeen lähteen veden raikkautta ja riittävyyttä on kiitelty. Helmi Helanderin mukaan lapsia sentään muistettiin, kerran.

   - Ruokaa ei saatu kun yhden kerran koko aikana, me lapset, ei aikuiset. Kenttäkeittiössä puumelalla sekoteltiin ruisjauhoja, ei ehtinyt kiehua edes kun kauhallinen pistettiin lautaselle, siitä reunasta ryypättiin ilman mitään lusikoita tai tiskauksia.

   Virallisen historiankirjoituksen mukaan kaikki lapset äiteineen lähetettiin kotimatkalle heti Fellmannin kentältä. Tosiasiassa edes Hennalan kasarmilla ei turhia kiirehditty lasten kotiuttamisessa kuolemanleiriltä.

   - Kyllä siinä kului useita päiviä, meitä alettiin käyttää jossain eri talossa kuulusteltavana, mitä pahaa äiti olisi tehnyt tai ottanut osaa, mutta ei äiti ollut osallistunut mihinkään. Monien kuulustelujen jälkeen tuli päätös, että päästään kotia.

   -Niin isää ei nähty sen jälkeen kun sinne Hennalan kasarmille siirrettiin, jouluksi hän sieltä vankileiriltä kotia pääsi sellaisena luurankona.

   Muistelmissaan Helmi Helander kertoo, kuinka koko isän sisarusparvi kuoli vankileirillä tai kidutettiin kuoliaaksi Tuuloksessa. Hän ihmettelee sanontaa ajan parantamisesta. Hän ei koe parantuneensa.

Lähde: Helmi Helanderin muistelmat, Kansan arkisto

  

 

                             Piikkilangan alta pakoon

Kaikkia leirille joutuneita piikkilangat eivät pidelleet. Nurmijärveläinen Karl Meri joutui antautumaan saksalaisille Vesalassa 1. toukokuuta 1918 ja päätyi Fellmannin kentälle kymmenien tuhansien muiden kanssa. Saksalaiset sotilaat tyhjensivät vankien taskut tottuneesti.
   "Niin se tuli ja sivusi minun taskuni. No, minulla oli taskussani rahapussi ja semmonen säämiskäinen pitkä pussi. Sanottiin isäntäpussiksi, jonka sai kääntää. Se otti sen sitten. Löysi sen taskusta ja ravisti sen sitten käteensä. Siellä oli 16 hopearahaa, kaksi markan rahaa ja muistorahoja oli aika paljon. Ai kun se tuli iloisen näköiseksi.'Niks bolshevik', sanoi. Tarkoitti, ettei se ole bolsevikkien rahaa."
   Meren mukaan vangeille ei annettu ensimmäisen viiden vuorokauden aikana lainkaan ruokaa. Sen jälkeen vangit saivat silakoita ja palan leipää. Suuri kenttä oli niin täynnä, että vangit eivät mahtuneet edes pitkälleen.
  Pian vangit kuljetettiin Hennalan kasarmeille. Karl Meri lyöttäytyi yhteen kahden muun nurmijärveläisen kanssa. Vähän ennen helluntaita miesten onnistui ryömiä piikkilangan alta vapauteen.
  Kotiseudulleen kävellyt Meri tarvitsi nopeita jalkojaan toistamiseen. Jo helluntaina hänet vietiin 11 muun kanssa kärryillä paikallisten valkoisten esikuntaan, josta miehet kuljetettiin läheiselle hiekkakuopalle. Vankien käskettiin riisua vaatteet sekä antaa rahat, kellot ja saappaat pois.
   "Kun konekivääristä kuului ensimmäinen ääni, Halme lähti juoksemaan ylös kuopasta. Päällikkö huusi: Yksi perkele meni jo! Samalla hetkellä myös Meri sai köyden irti ja kiipesi kuopasta ylös. Hän kuuli huudon: Toinen perkele meni jo!" kertoo Tauno Tukkinen Meren haastattelusta.

Lähde: Tauno Tukkinen (1999): Teloittajien edessä. TT, Karjalohja.
Kuva: Karl Meri Tukkisen kirjassa.

 

Sairastupa Vuorikadun koululla

Jämsäläinen Emil Idanpoika Aalto vangittiin Vesalassa 1.5.1918. Hän oli saanut osuman käteensä Syrjäntaan taistelussa, jossa hän oli toiminut punakaartin tykkimiehenä. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka joutui Vuorikadun koulun juhlasaliin muiden haavoittuneiden punaisten kanssa.
   Aallon kertoman mukaan Vuorikadun koululla oli lääkäri (Väinö Salmen mukaan Jämsän piirilääkäri Otto Ferdinand Bergström) ja useampia sairaanhoitajia. Aalto muistelee, että hoidettavana oli ainakin ohimoon, takalistoon ja sukupuolielimeen ammuttuja miehiä. Ajoittain potilaita vietiin leikkaukseen, mutta ne vähenivät, kun vangit totesivat, ettei kukaan "leikatuista" palannut.
   "Mutta nyt kerron, miten minun käteni meinattiin panna poikki. Se parani umpeen liian pian ja sitten sitä rupesi särkemään hirveästi ja se ajettui olkapäätä myöten ja kuumetta tuli siinä lähelle 39 astetta. Ylihoitajatar sanoi, että se täytyy panna poikki, muuten sinä kuolet, siihen oli tullut joku myrkytys. Nyt oli minulla kylmä housuissa, mutta sen päätöksen tein, että sovinnolla minua ei nukuteta. Sanoinkin ylihoitajalle, että poikki sitä ei panna, mutta repiä sitä saatte, jos siitä on apua", kuvailee Aalto.
   Liikkumaan kykenevät vangit kerjäsivät ohikulkijoilta ruokaa koulun pihamaan yläkulmassa, lähellä Vuorikatua. Kerjääminen oli kuitenkin hoidettava niin, ettei vartija huomannut. Aalto kertoo saaneensa sekä jauhoja että tupakkaa lahtelaisilta. Saadut elintarvikkeet keitettiin puuroksi ystävällisen vahtimestarin avulla. Vahtimestari myös päästi Aallon siskon tervehtimään veljeään punavankisairaalaan.
   "Olin vahtimestarin avulla saanut kirjeen lähetetyksi Helsinkiin ja pian sisko ilmeistyikin aidan taakse. Vahtimestari järjesti meille kohtauksen omalle puolelleen, jossa saimme rauhassa jutella. Kerroin hänelle, että pian joudun tuomiolle ja sitten ehkä kotipuoleen. Hänkin oli hyvin toivorikas, että jos hyvinkin niin kävisi."
   Rahaa vangit saivat myymällä omia ja "leikkaukseen vietyjen" omaisuutta lahtelaisille. Rahat puolestaan annettiin maksuksi toisille paikkakuntalaisille, jotka kävivät kauppaamassa leipää ja tupakkaa vangeille. Joskus ohikulkevat saksalaiset saattoivat pahoinpidellä vankeja, mutta hyväsydämisenkin saksalaisen Aalto kertoo tavanneensa. "Tulee taas kolme saksalaista Vuorikatua ylöspäin ja kun pääsevät kohdalleni, niin yksi kahmaisee tupakkalaatikostaan monta tupakkia ja heittää ne yli aidan minun lähelleni."
   Saksalaiset myös vaihtoivat mitätöityä "polsevikkirahaa" markkoihin. Aalto kertoo, että rahaa vaihtanut sotilas oli vakuuttanut, että mitätöity raha kelpaa varmasti Saksassa Suomen rahana.
   Ruokavalio sairastuvalla oli niukka kuten Hennalassakin. Vangeille tarjottiin juuressoppaa, pala suolaista kalaa ja sormenpaksuinen leipäviipale. Vettä oli kuitenkin riittävästi.
   "Ja vettä, vettä, se oli ainakin hyvää Launeen lähteen vettä, ja sitä sai juoda niin paljon, että nilkat turposi ja sitten ei ollutkaan pelastaja kaukana, se joka sai vesipöhön, kuoli pian pois kärsimyksistä."

Lähde: Tiina Aalto (toim.)2005: Emil Aallon kapina. Punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919.
Kuva: Jämsäläisiä tykkimiehiä Tampereella keväällä 1918 ( Emil Aalto vasemmalla ja ylhäällä keskellä sukulaiseni, valokuvaaja Enok Ahlstén, joka kuoli taistelussa pään läpi ammuttuun luotiin)

 

                              Presidentin poika pyövelinä

Pohjois-Hämeen pataljoonan päällikkö ja Hennalan vankileirin ensimmäinen johtaja Hans Kalm teloitti itse monia vankeja. Valkoinen sotilas Arvi Murto on esimerkiksi kertonut, että Kalm oli ilmoittanut Punakaartin johtajiin kuuluneelle Ali Aaltoselle, että kunnianosoituksena Aaltosen sotilaallista saavutuksista ampuu Aaltosen henkilökohtaisesti. Murron mukaan Aaltonen oli vastannut Kalmille, ettei tämän ampuma kuula ole sen kummempi kuin muidenkaan.
   Päällikkö ei kuitenkaan ehtinyt itse kaikkiin teloituksiin, vaan valitsi pataljoonastaan teloitusryhmän tehtävää hoitamaan. Jääkäriluutnantti Anton Eonsuu kertoi muistelmissaan, että " teurastusjoukkueen päällikkönä toimi aluksi Svinhufvud, ja kun tämä oli saanut hommasta tarpeekseen, eräs Lindgren-niminen poika". Svinhufvudin etunimi oli Eino ja isä oli Pehr Evind Svinhufvud, joka toimi sodan aikana valtionhoitajana ja myöhemmin Suomen presidenttinä.
  Myös Kalle Vierto Pohjois-Hämeen 1. pataljoonasta oli toiminut leirin teloitusjoukkueen päällikkönä. Hän on kuitenkin kertonut muistelmissaan, ettei halua kertoa tästä vaiheesta elämässään "sen vastenmielisen luonteen vuoksi".
   Kalmin vietyä pataljoonansa Hämeenlinnan leiriä vartioimaan Hennalan leirille tuli siviilivartijoita, joiden inhimillisyyttä ei suuremmin kiitelty. Eräs vartijoista oli Lasse Rantanen. Tämä sysmäläismies tunnettiin nimellä Hennalan kauhu. Vartija oli murhannut monia vankeja ja oli kertonut tunnuslauseensa olevan: "Ammutaan niitä perkeleitä talvella, etteivät niin haise." Myös Lasse Rantasen veli, Jaakko Rantanen toimi vartijana. Yhdessä veljekset tunnettiin Kauhu-Rantasina.
   Suomen luokkasota teoksen mukaan teloittajina toimivat myös Emil Hakala, Åkerman, Mynttinen, Karikoski, Lappalainen, Nikkinen, Kalle Lehtinen, Korhonen, Manninen ja Lonka. Viimeksi mainittu oli kotoisin Vääksystä ja oli kertonut teloittaneensa 160 vankia. Tuolloin 48-vuotias Lonka tunnettiin nimellä "Kalmiston äijä".
   Karmivin maine on kuitenkin humppilaisella Oskari Kauppilalla, joka oli työskennellyt vartijana sekä Tampereen että Hennalan leireillä. Humppilalaiset olivat muistelleet Kauppilan  kerskailleen, että oli ampunut Lahden Hennalassa 800 naista.
   Kukaan teloittajista ei joutunut oikeuteen teoistaan, koska tuolloin valtionhoitajana toiminut P. E. Svinhufvud antoi valkoisten tekemät surmat anteeksi 7. joulukuuta 1918.
  

Lähteet:
 Tuulikki Pekkalainen (2011): Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Tammi, Scandbook ab, Ruotsi.
 Aapo Roselius (2007): Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi, Skandbook, Ruotsi.

 

                                        Ruotsi on valttia

Monissa sisällissodasta kertovissa teoksissa mainitaan, että valkoiset eivät uskoneet ruotsinkielisten  osallistuneen sotaan punaisten puolella. Tämä pelasti monia ruotsia puhuneita punakaartilaisia. Näin kävi myös Sjundeån Gammalbyssä syntyneen 21- vuotiaan Anna Alina Forsströmin kohdalla:

   Anna Forsström vangittiin 1.5. 1918 Hollolassa. Kuulusteluissa paljastui, että hän oli toiminut punakaartissa keittäjänä. Hänen kuitenkin todettiin olevan "fredlig och arbetsam, icke agitator" (rauhallinen ja työteliäs, ei agitaattori). Kuulustelijoina toimineet B. Hovila ja Eero Kiianlinna päätyivät tulokseen, että "är icke någon farlig person har endast varit med för att ha arbete" ( ei ole vaarallinen, on ollut mukana vain työtä saadakseen).
   Anna Forsström siirrettiin Hämeenlinnan vankileirille, jossa hän joutui olemaan vankeudessa vain kaksi kuukautta ennen vapauttamistaan.

   Samana päivänä Anna Forsströmin kanssa vangittiin Okeroisissa myös nauvolainen Anna Aleksandra Edwardintytär Bröcker. Anna Bröckerin kuulustelupöytäkirjan etusivulle oli kirjoitettu "puhuu ruotsia". Kuulusteluissa Annan todettiin liittyneen vapaaehtoisesti punakaartin punaiseen ristiin. Hänet vapautettiin syytteistä, koska hän oli toiminut ainoastaan neljä päivää punaisten sairaanhoitajattarena eikä ollut syyllistynyt mihinkään rangaistavaan tekoon.

   Toisin kävi 18-vuotiaalle Aina Aliina Virtaselle, joka Tauno Tukkisen mukaan ammuttiin Lahdessa toukokuussa, koska hän oli Mäntsälän naiskompanian sairaanhoitaja. Myös 25-vuotias hämeenlinnalainen Hilja Matilda Rantanen vangittiin 1.5. Vesalassa ja luultavasti ammuttiin, koska oli toiminut sanitäärinä. Samoin kävi Okeroisissa 1.5.1918 vangitulle 16-vuotiaalle Sanna Amanda Ruususelle, joka oli naispataljoonan punaisen ristin jäsen.

   Historia siis todistaa,että ruotsin kieli on tärkeä - myös Lahdessa.

Lähde: Tuulikki Pekkalainen (2011): Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat. Tammi, Scandbook Ab, Ruotsi

 

 

Lahden kevään lainasana: Besorgaus

Monien punavankien muistelmissa esiintyy saksalaisilta opittu lainasana - besorgaus. Sanalla tarkoitettiin vangin tutkimista ihoa myöten. Ruumiintarkastuksissa katosivat myös vangin kellot, sormukset, rahat, kengät ja muut arvokkaat asusteet.
   Punakaartilainen Paavo Forsell kuvaa tapahtumaa elämäkerrassaan:
"Alkoi kuulua juttua rauhasta saksalaisten kanssa. Levisi huhu, että kun aseet luovutetaan ja meitä vähän kuulustellaan, niin kotiin päästään joka sorkka. Niin tuli vapunpäivän aamu vuonna 1918. Lahden kaupungin edustalla alkoi antautuminen. Punakaartin miehiä marssitettiin tuhansittain Hennalan kasarmeihin kuolemaan. Ei kotiin, niin kuin oli luvattu, vaan kidutuskammioihin, mistä on paljon kerrottavaa.
   Mutta meitä oli pieni joukko, jotka emme halunneet antautua, vaan yritimme murtautua metsien kautta saksalaisten linjojen lävitse päästäksemme edelleen rajan yli Venäjälle. Halusimme päästä pakoon kaikessa hiljaisuudessa, mutta siinä ei kovin monikaan onnistunut. Metsät olivat tuntemattomia ja me olimme lopen uupuneita pitkästä matkasta ja kovista taisteluista, joita oli käyty Porista saakka tänne Lahden edustalle.
   Harhailimme metsässä tuntikausia, kunnes minä satuin erään riihen luo kylän laitaan, ja siinä kaksi saksalaista sotilasta yllätti minut. Hyppäsin nopeasti hevosen selästä ja läimäytin hevosta selkään ja annoin sen mennä. Ehdin lyödä kiväärin mäsäksi riihen nurkkaan, ennen kuin piti nostaa kädet ylös.
   Pian olivat saksalaiset kimpussani ja sen tien meni kello taskustani ja lompakko takin povitaskusta. Niin olin valmiiksi puhdistettu vankilaan vietäväksi. Muistan, miten ne minulle toistivat: Vek, vek. Minut ajettiin tielle. Siellä oli paljon toisiakin, joille oli käynyt samoin kuin minunkin, vangittu vapunpäivänä ja samoin puhtaaksi ryövätty. Kellä oli hyvät saappaat, ne riisuttiin jalasta ja saivat muuttaa omistajaa. Me olimme jo avuttomia panemaan vastaan."

   Punaiset  ja valkoiset -kirjassa Henkipatto-nimellä kirjoittava (ilmeisesti Kössi Kaatra) kuvaa ajan lainasanaa reippaammin:
" Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareina, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa - kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa hirsipuut puhtaaksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä. Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan."

Lähteet :
Henkipatto (Kössi Kaatra?)(1919): Punaiset ja valkoiset. Kuvaus Suomen luokkasodasta, Vapauden kirjapaino , Sudbury.
Seppo Vainio (2008): Saksalaiset Suomen sisällissodassa 1918, oma kustanne, Tikkurilan Kopiopalvelu.

                                Rivissä "sairaalaan"

Monissa sisällissodasta kertovissa teoksissa on korostettu, että Hennalan vankileirillä teloitettiin vain punakaartin johtotehtävissä toimineita tai aseelliseen toimintaan osallistuneita punakaartilaisia. Porilaisen Paavo Anselm Forssellin muistelmat antavat aivan erilaisen käsityksen murhattavien valikoinnista:
   " Ollaan Hennalan kasarmeilla. Taistelut ovat jo takana ja saksalaiset ovat luovuttaneet meidät Suomen valkoisille. Meidät on sullottu niin tiiviisti kuin silakat suolaan, ei ole jalan sijaa minne astua. Sitten  joku pojista huomaa, että voidaan päästä vinttikerrokseen, missä ei vielä ole ketään.Ei sinne kyllä ollut lupaa mennä. Mutta kun vartija oli vain ulko-ovella niin lähdettiin. Olihan siellä väljempää ja edes ilmaa enemmän, eikä lika ja hiki haissut niin kuin alhaalla. Siellä oli  ruumiitakin kymmenkunta taistelun ajalta, mutta ei niistä kukaan välittänyt. Ahdasta kun oli niin rinnakkain jouduttiin makaamaan ruumiitten kanssa.
   Eräänä aamuna kutsuttiin esiin ne, joissa oli tarttuvia tauteja. Kaikki joilla oli sukupuolitauteja,  syyhelmää tai muita tarttuvia tauteja, tulkoot heti riviin niin pääsevät sairaalaan ja sieltä kotiin. Niin sanottiin. Moni lähti, vaikka ei tautia ollutkaan ja pääsi iankaikkiseen kotiin. Kaikki jotka tähän ansaan tarttuivat komennettiin riviin eikä heitä pitkälle kasarmialueelta vietykään, kun pantiin konekivääritulella matalaksi."

Lähde: Raija Westergård (2003): Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta ( ei painopaikkaa).

 

        Tasavallan ensimmäinen valelääkäri ajoi 
                        avoautolla Hennalaan

Virossa Viljandin maakunnassa, Kotsaman kylässä, Taarasaaren talossa syntyi 1889 poika, joka sai nimekseen Hans. Vanhemmat olivat maanviljelijä Jüri Kalm ja hänen vaimonsa Anu Kalm.

   Hans-poika keskeytti lukion  sekä merikoulun Virossa. Hän muutti Suomeen, jossa opiskeli Päivölän maamieskoulussa ja Mustialan maanviljelysopistossa. Mustialassa hän suoritti myös 1914 agrologin tutkinnon, joka onkin ainoa tutkinto, jonka hän todistettavasti suoritti.

  Vuonna 1915 Hans Kalm joutui Venäjän armeijaan ja eteni siellä vuoteen 1916 mennessä kapteeniksi.Venäjän vallankumouksen alettua 1917 bolsevikit ilmeisesti polttivat Kalmin kotitalon. Tästä julmistuneena Kalm palasi kotikyläänsä ystäviensä kanssa ja tappoi syylliseksi arvelemansa  8 henkilöä. Joulukuussa 1917 hän matkusti Helsinkiin väärennetyillä papereilla.

   Suomeen tultuaan Kalm sai peiteviran Lapin ja Pohjois-Suomen asutuskomiteaan. Kalm käytti salanimeä Jussi Kontio. Tosiasiassa hän työskenteli sotilaskouluttajana entisen opiskelutoverinsa Arvo Jutilan palkkaamana.

   Helmikuussa 1918 Hans Kalm, Niilo Sigell ja pesäpallon isänä tunnettu Lauri Pihkala päättivät perustaa oman valkoisen joukko-osaston. Pataljoonaan saatiin aluksi 300-350 miestä, jotka olivat kotoisin Pohjois-Pirkanmaalta, Keski-Suomesta, Päijät-Hämeestä ja Kanta-Hämeestä. Viralliselta nimeltään se oli Pohjois-hämeen 1. pataljoona, mutta punaisten keskuudessa se tunnettiin Kuhmoisten piruina.

   Pataljoona muistetaan erityisesti Harmoisten sairashuoneen verilöylystä. Kalmin miehet ampuivat 11 haavoittunutta ja naispuolisen sairaanhoitajan. Yhdeksän muuta sairaanhoitajaa vangittiin ja väitetään, että heistä vain ruotsinkieliset vapautettiin elävinä.

                          Avoauto hyökkäysvaununa

    Heti Lahden valtauksen jälkeen Hans Kalm nimitettiin vankileirin vartioinnista vastaavaksi päälliköksi. Juhlituille valkoisille päälliköille luovutettiin käyttöön kaksi avoautoa, joista toisen Kalm otti omaan käyttöönsä ja asennutti siihen konekiväärin. Useat tutkijat pitävät Kalmia ja leirin komendantti Artturi Käpyä vastuullisina ainakin yli 600 sotavangin teloitukseen Hennalassa. Varsinkin naisia ja tyttöjä surmattiin Lahdessa paljon, enemmän kuin millään muulla suomalaisella vankileirillä. Kalmin tiedetään inhonneen erityisesti housupukuisia naisia ja "ryssänmorsiamia".

   Ylipäällikkö Carl Gustav Mannerheimin 11. toukokuuta antama teloituskielto kirjattiin Hennalaan saapuneeksi vasta 17. toukokuuta. Kalmin elämäkerturi Jaakko Heinämäki väittää kirjassaan, että " tiedossa ei ole, kuka halusi viivyttää käskyä". Se kuitenkin tiedetään, että Kalmin siirryttyä kolme viikkoa myöhemmin Hämeenlinnan vankileirin vartioinnista vastaavaksi, Hämeenlinnan teloitusmäärät nousivat.

   Saavutukset Suomen sisällissodassa ja Mannerheimilta ja Saksan keisarilta saadut kunnianauhat sekä rautaristit eivät riittäneet Kalmille. Hän kokosi suomalaisista vapaaehtoisista 2014 miehen rykmentin Viron sisällissotaan. Rykmentti sai nimekseen Pohjan Pojat ja nuorimmat sotaretkeen osallistuneet olivat jopa 12-vuotiaita. Viron itsenäistyttyä everstiksi kohonnut Kalm olisi tahtonut jatkaa sotaretkeään saman tien Pietariin saakka, mutta Suomi ja Viro kieltäytyivät kunniasta.

   Pettynyt ja työtön eversti Kalm kirjoitti Pohjan Pojista kirjan tuntemattomaksi jääneen haamukirjailijan avulla, meni naimisiin, sai lapsen ja muutti 1923 perheensä kanssa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Vuonna 1934 Hans Kalm palasi Suomeen ja anoi oleskelulupaa sekä lääkärinoikeutta. Lääkärinoikeuksia hänelle ei kuitenkaan myönnetty, koska lääkintöhallituksen mielestä hänellä ei ollut riittävää koulutusta. Kalmin elämäkertakirjailija Jaakko Heinämäki pitää kuitenkin syitä poliittisina, koska lääkintöhallituksen pääjohtaja Hannes Ryömä oli vasemmistolainen.

   Hans Kalm päätti perustaa terveyshoitolan, jossa pyrki parantamaan sairauksia valohoidolla ja erilaisilla ruokavalioilla, joihin sisältyi hunajaa ja hedelmäsokeria. Hyväntahtoinen Kalm sai kuitenkin taas pahantahtoisia vastustajia yrittäessään hoitaa tuberkuloosia valolla. Tuberkuloosiin erikoistunut lääkäri Bror Mikkelä ryhtyi julkisesti vastustamaan Kalmin toimintaa ja Heinämäen mukaan "aliarvioi Kalmin tiedot ja koulutuksen ja syyllistyi ironiaan ja pilkkaan". Taistelun jälkeen Pyhärannan Kalmia suljettiin 1940.
 
    Jälleen kerran pettynyt ja työtön Kalm pääsi Naarajärven sotavankileirin päälliköksi Pieksämäen lähelle. Leirillä oli jopa 2500 vankia. Yllättäen tälläkin leirillä vankien kuolleisuus oli korkea, jopa kansainvälisesti. Vangeista joka kolmas kuoli. Jossain vaiheessa jatkosotaa Kalm opiskeli vuoden Saksassa. Opintojen sisältöä ei tiedetä, mutta mm. rotuhygienian arvellaan kuuluneen opinto-ohjelmaan. Sodan loppuessa Kalm pakeni Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.

                      Valekirurgiksi Meksikon yliopistosta

   Vuonna 1957 Hans Kalm palasi jälleen Suomeen ja anoi taas oikeutta harjoittaa lääkärin ammattia. Liitteenä hän lähetti todistukset: lääkäriopinnoista Collegium Mid-West -yliopistosta, kirurgian assistentin tehtävistä El Hospital de la Purisima Concepcion y Jesus Nazareno -sairaalassa, diplomin La Universidad Nacional Autonoma de Mexico -yliopistosta sekä lääkeaineiden hallussapitoluvan. Todistuksia tarkistamatta Helsingin yliopisto antoi 68-vuotiaalle Hans Kalmille luvan lääkärin ammatin harjoittamiseen Suomessa.

   Vuonna 1969 kaksi nuorta diabetespotilasta teki Kalmista kantelun, koska "tohtori" oli hoitanut potilaita homeopaattisilla lääkkeillään ja jättänyt insuliinin pois. Toinen potilaista halvaantui ja toinen vaipui koomaan. Lääkintöhallitus perui 79-vuotiaan Kalmin lääkärinoikeudet. Kirjailija Jaakko Heinämäki paheksuu Kalmin elämäkerrassa syvästi sitä, että "hänen hoitomenetelmiänsä sanottiin epätieteelliseksi puuhasteluksi ja lopuksi hänen koulutuksensa ja laillistetun lääkärin oikeutensa kyseenalaistettiin". Kalm itse puolusti kiihkeästi hivenainelääkitystään, jota hän määräsi potilailleen taikavarpua muistuttavalla heilurilla, joka alkoi heilua vasemmassa kädessä mikäli "tohtorin" oikeassa kädessä ollut potilaan nimikirjoitus tai hiustuppo osoitti potilaan olevan kyseisen aineen tarpeessa.

    Lääkintöhallitus perusteli päätöstään seuraavasti: Mid-West College ei ollut hyväksytty lääketieteellinen koulu, Kalmia ei ollut koskaan edes kirjattu opiskelijaksi meksikolaiseen yliopistoon, jossa hän oli mielestään suorittanut kirurgin erikoistumisopinnot ja lisäksi Kalmin lääkärinoikeudet sekä lääkeaineiden hallussapito-oikeudet Yhdysvalloissa oli peruttu.

   Vuonna 1981 Hans Kalm kuoli Jyväskylässä 92-vuotiaana. Monet väittivät, ettei hän saanut eläessään riittävästi tunnustusta saavutuksistaan?

Lähde: Jaakko Heinämäki (2007): Hans Kalm. Vapaussoturi ja vaihtoehtolääkäri. Minerva, Hämeenlinna.

  

 


 

                        

                                  Tappava vieras

Kesäkuussa 1918 Suomeen tuli espanjantautina tunnettu pandemia, joka tappoi parissa vuodessa 25000 suomalaista. Influenssa eteni usein keuhkokuumeeksi, joka vei hengen parissa päivässä. Pelkoa herätti se, että tauti ei tappanut vain vanhoja ja sairaita, vaan myös nuoria ja terveitä.
  
    Espanjantautiin sairastui kokonaisia kyläkuntia ja sen vuoksi jouduttiin sulkemaan kouluja sekä kauppoja. Viranomaiset neuvoivat ihmisiä välttämään ihmisjoukkoja ja pesemään käsiään. Samaan aikaan Hennalassa oli 10 000 vankia ahdettuna rakennukseen, jossa ei ollut käymälöitä eikä mahdollisuutta peseytymiseen.
  
   Luonnollisesti espanjantauti vei monia teloituksilta säästyneitä. Helsinkiläinen Sigrid Sandström kertoi veljensä Thure Sandströmin kohtalosta oikeudelle seuraavasti:

   "Hänestä ei toukokuun 8 päivänä 1918 jälkeen, jolloin häneltä saapui vanhemmilleni osoitettu, Suomessa postitettu postikortti, ole saapunut mitään muuta tietoa kuin että hän olisi kuollut Lahdessa espanjalaiseen tautiin ollessaan siellä valkoisten vankina, vaikka vanhempani vielä vuonna 1918 kehoittivat sanomalehdissä julkaistuissa ilmoituksissa sellaisia henkilöitä, jotka tietäisivät hänen olinpaikkansa siitä ilmoittamaan."


Lähteet:

Tauno Tukkinen (2004): Kumpujen yöstä. Kuolleiksi julistettujen punaisten kohtaloita. Opas tutkijoille, TT, Karjalohja.
www.helsinki.fi/historia/vanhat/taudit 18.1.2014

                                       Hennalan laulu

Sisällissota synnytti monia lauluja, sekä valkoisten että punaisten tekemiä. Sisällissodan lauluja tutkinut Vesa Kurkela kertoo, että varsinkin Hennalan vankileirillä kirjoitettiin monia arkkiviisuja. Kurkelan mukaan "laulujen pääasiallisena tehtävänä näyttää olleen valkoisen terrorin kauhujen ja raakuuksien kertominen ja kommentointi. Varsin monet laulut liittyvät johonkin veriseen ja epäoikeudenmukaisena koettuun tapahtumaan, josta haluttiin jättää todistus jälkipolville".

   Tämän laulun kirjoitti neljä naista Hennalassa 6.5.1918:

Ilta alkoi pimetä
niin toveria vietiin joukosta
kuularuiskulla hymniä soitettiin
ja Hennalan korpehen haudattiin.
Ei meitä tyttöjä peloita
me taistelimme aatteen puolesta
vaikka vapaus meiltä riistettiin,
Vahva aate säilyy sittenkin.


Seuraavana aamuna kolme naisista oli ammuttu. Neljäs vei laulun Kansan Arkistoon.

Lähteet:
Tuuli Kataja (2009): Punainen nainen ja kuoleman diskurssi. Jyväskylän yliopisto, historian laitos
Vesa Kurkela (2009): Sisällissodan laulut. Teoksessa:Haapala & Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen, WSOY, Porvoo.

             Ali Baba jäi Hennalaan

Kuuluisin Hennalan joukkohautaan heitetty on Suomen Punakaartin ensimmäinen ylipäällikkö Ali Aaltonen.

   Aleksi Aaltonen syntyi köyhään mökkiin Jämsänkoskella 1884, mutta sai hyväntahtoisen opettajan kustannuksella opiskella Jyväskylä lyseossa, jossa Aaltosen luokkatoverina oli muuan Otto Ville Kuusinen. Koulun jälkeen Aaltonen liittyi Venäjän armeijaan. Hän taisteli Venäjän joukoissa Japania vastaan 1904-1905. Aaltonen kohosi luutnantiksi, mutta menetti sotilasarvonsa kapinan vuoksi.

   Armeijasta lähdettyään Aaltonen työskenteli toimittajana Viipurissa ja Kotkassa. Hän käytti kirjoituksissaan usein nimimerkkiä Ali Baba.

   Marraskuun 30. päivä 1917 toimittaja Aaltonen valittiin punakaartien ylipäälliköksi, koska pietarilainen Adof Taimi oli kieltäytynyt tehtävästä. Aaltosen valinnassa painoi erityisesti hänen luutnantin arvonsa ja sotakokemuksensa. Ura ylipäällikkönä jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Aaltosen katsottiin  viivytelleen aseidenhakumatkalla Pietarissa ja myöhästyneen joukkojen mobilisoinnissa 27. tammikuuta 1918, jolloin vallankumouksen oli määrä alkaa. Myös alkoholiongelmista oli puhuttu.  Kaartin komitea päätti erottaa  heti Aaltosen, joka jäi Punakaartin viimeiseksi sotilaallisen koulutuksen saaneeksi johtajaksi. Seuraava johtaja oli Eero Haapalainen, joka myöskin oli toimittaja, mutta ilman sotilaskoulutusta.

   Ali Aaltonen työskenteli Tampereella koko piirityksen ajan, mutta onnistui pakenemaan valkokaartia itään. Aaltonen vangittiin Nastolassa huhtikuun lopussa 1918. Hänet ampui Hennalan vankileirin johtaja Hans Kalm henkilökohtaisesti heti toukokuun alussa.

   Ali Aaltonen on ollut esikuvana Kaarlo Vallin sisällissotaa käsittelevässä romaanissa. Liekeissä-romaanin sankari Hannes Valtimo on raitis, rohkea ja komea punakaartilaisjohtaja.

Lähteet:
 Jukka Rislakki(1995): Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa,Vastapaino, Tampere.
Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota 1,Opetusministeriö Punakaartin historiatoimikunta, Valtion painatuskeskus, Helsinki.

              

 

                                Kalmaa kansanopistolla

Lahden kaunein rakennus on Harjukadulla seisova Lahden kansanopisto. Tiilet talon rakentamiseen 1904 lahjoitti kapteeni August Abraham Fellman. Moni ei tiedä, että sisällissodan loppuselvityksissä talossa ja sen puutarhassa teloitettiin niin paljon ihmisiä, että ruumiita jouduttiin kasaamaan halkovajaan kuin pöllejä.

  - Koko sen yön jatkuivat teloitukset. Auringon noustessa oli piha, puutarha ja ajotie täynnä ryöstettyjä ruumiita. Aamupäivän kuluessa ne korjattiin puuliiteriin. Se tuli niin täyteen että pilkottuja halkoja sai vain kipuamalla ruumiitten yli. Ja takapihalla pinosivat saksalaiset tilavaan halkovajaan siistejä motteja vainajista, kuvailee kansanopiston silloisen rehtorin tytär Anelma Vuorio elämää saksalaisten esikuntana toimineessa talossa huhtikuun lopulla.
 
 Ennen saksalaisten tuloa Lahden kansanopisto ehti palvella punakaartia. Helmikuun 2.  päivänä 1918 kansanopistolle perustettiin punakaartin sairaala. Punaisen Lahden esikunta sijaitsi kaupungintalolla, mutta kansanopiston rehtori Rope Kojonen onnistui usein kuuntelemaan omassa työhuoneessaan esikunnan puheluja.
  
   Vuorion kirjan mukaan erityistä kärsimystä rehtorin perheelle aiheutti punatukkainen keittäjä Edit-Elisabet, jonka aate oli samaa väriä kuin hiukset.Lisäksi hän muistutti valkyyriaa. Hänet jouduttiin kuitenkin pitämään, koska hyvää henkilökuntaa on tunnetusti vaikea saada.
  
   Huhtikuun 19. päivänä eversti von Brandenstein valloitti Lahden. Seuraavana päivänä saksalaiset tapasivat ensimmäisen kerran valkoisia sotilaita Lahdessa. Tämä tapahtui kirjoittajan mukaan juuri kansanopiston edessä.

                                        Keittoa lahtareille

  - Lahtareille minä en keitä, puuskahti Edit-Elisabet saksalaisten tullessa kansanopistolle. Herttainen perhe sai kuitenkin keittäjän suostuteltua tarjoamalla vaihtoehdoksi lyijymyrkytystä. "Jo tuli liikettä tyttöön", totesi kirjailija leikkisästi.
 
  Moneen muuhunkin joutui keittäjä taipumaan, koska myös majuri Hans Kalm päätti vähät välittää valkoisen esikunnan käskystä hyökätä Mäntyharjulle. Kalm toi Kuhmoisten piruiksi kutsutun pataljoonansa Lahteen - ja kansanopistolle, jossa heidät kukitettiin. 
 
  Rehtori Kojosen 14-vuotias poika, Kauko, pääsi Kalmin kompanian viestinviejäksi. Poika kuljetti sanomia virolaiselta saksalaiselle upseerille. Kun lähes 30 000 punaista oli saatu vangeiksi Fellmannin pellolle, Kaukolle annettiin konekivääri. Poika joutui teloittamaan omia koulutovereitaan ja näki vuosia painajaisia tehtävästään.

   Saksalaisten jälkeen Lahden kansanopistolle tulivat valkoiset joukko-osastot. Elokuussa kansanopiston salissa piti istuntojaan valtiorikosoikeuden osasto, jonka jäsenenä myös itse rehtori langetti kuolemantuomioita punaisille.

Lähde: Anelma Vuorio (1975): Kukaton morsian, Karisto, Hämeenlinna.
   
   

                           "Nälkäinen syö vaikka raatoa"

Hennalan vankileirillä virunut Aapeli Heikkilä Punkalaitumelta kuvaili leirin ruokavaliota:

   "Kuoleman kopissa olimme kaksi viikkoa. Kymmeneen henkeen saimme vuorokautta kohden kolmen sentin pituisen sillin palan ja kaunoista keitettyä velliä. Kahdeksan litran ämpärillä sitä tuotiin, sekin oli vajaa. Eräänä iltana meitä potkas onni. Huoneemme ovi oli vähän auki ja koira tuli sisälle. Yksi roistoista otti sen kiinni ja nappas klapilla päähän. Nahat ja suolet laitoimme muurin taakse, lihat laitoimme pakkiin kiehumaan. Viisi tuntia kesti ennen kuin hampaat pystyi lihaan. Minä sain omakseni toisen puolen päästä. Söin silmän ja kaikki mistä pystyin pieneksi saamaan. Iso apu oli vaan koirankin keitto, nälkäinen syö vaikka raatoa".

   Helsingin yliopiston fysiologian professori Robert Tigerstedt nimitettiin heinäkuussa 1918 vankileirien ylilääkäriksi. Hän uskoi tai halusi uskoa tietoihin, joiden mukaan jokainen vanki sai vähintään 1414 kaloria päivittäisestä ateriastaan.  Hennalassa lääkärinä toiminut Mauno Vannas totesi, ettei kukaan vangeista saanut minimiksi määriteltyä kalorimäärää. Leirille ostettuja elintarvikkeita varastivat sekä vartijat että päällystö.
  
   Nälkään kuolleiksi Hennalan leirillä kirjattiin kuitenkin vain neljä poikaa: 18-vuotias Antti Edvard Jokinen Iitistä,  17-vuotias Allan Josef Kotialho Halikosta, 15-vuotias Henrik Kyander Tuusulasta ja  Allan Petterinpoika Manelius, joka oli kuollessaan 7 kuukautta vanha. Koska Allan-vauva kuoli nälkään vasta elokuun lopulla, väite lasten ja äitien vapauttamisesta keskitysleiriltä lienee pelkkä tarina.


Lähde:Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius (2007): Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä, Tammi, Porvoo
.
   
  

                     Teloitettujen kirjeitä

 Jenny Huuposen viesti äidille 3.5.1918 Hollolasta:

3p Toukok Hollolankirkolla
1918
Rakas äitini

Tämä on ehkä viimeinen
Tervehdykseni teille
En Tosin tiedä josko olette enää
Elävien kirjoissa kun en
ole saanut mitään tietoa
Moneen kuukauteen teistä. Minä
Olen ollut punasen ristin
Sairaanhoitajana ja
Nyt olen 3päivää ollut
Walkokaartin vankina
Olen tuomittu kuolemaan
Odotan vaan koska se (viesti loppuu kesken)

Jenny Huuposen kohtalosta ei ole tietoa Sotasurmat 1914-1922 -tiedostossa, mutta Jenny Huuposen valokuva julkaistiin "Itä ja Länsi" -lehden numerossa 8-9/1928 ja lehdessä kerrottiin, että Jenny on "murhattu Hollolan kirkolla".


Ilmari Reunasen viesti äidille 26.9.1918 Lahdesta:

Viimeiset terveiset rakas
äiti pojaltanne. Minä
en ole enään elämässä
silloin kun luette tätä
kirjettäni. Minut tapetaan,
mutta minun aatteeni
jää elämään.
Minut ammutaan huomenna
syysk. 27p. klo 6 aamulla.
Merkatkaa tuo päivä ristillä
niin muistatte aina, että yksi
pojistanne on tuona päivänä
teiltä väkivaltaisesti
iäksi riistetty.
Ilmari Reunanen

Ilmari Reunanen ammuttiin 27.9.1918 Lahdessa. Hän oli 22-vuotias.


Lähde: Ulla-Maija Peltonen(2003): Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta, SKS, Helsinki.
Kuva: Lahden historiallisen museon kokoelmat