Lapsena kuolemanleirillä

- Kun siitä kasarmin aidan takaa kuletettiin naisia vartiat vierellä, rohkeimmat kyselivät, mihin niitä viedään, niin ne vartiat vastasivat, "että saippua tehtaalle työhön", vaan pienen ajan päästä kuului konekiväärin papatus, niin siinä selkesi se saippuatehdas. Äidilleni se oli ihan hirveää, hän painoi kädet korvilleen ja valitti ääneen "ai jai ai jai", kuvailee Helmi Helander Hennalan vankileirin elämää toukokuun alussa 1918.

   Helmi Helander syntyi Hyvinkäällä 1910. Helmin isä oli kirvesmies ja äiti kotona kolmen lapsensa kanssa. Punakaartin viestinviejänä toiminut isä päätti viedä perheensä turvaan, kun saksalaiset valtasivat Hyvinkään huhtikuun puolivälissä 1918. Perhe lähti pakomatkalle Riihimäen asemalta, mutta valkoiset katkaisivat radan ja Helmi perheineen joutui pakenemaan hevoskyydillä kohti Lahtea. Hollolassa saksalaiset sotilaat saartoivat pakolaiset ja perhe joutui Fellmannin kentälle 30 000 muun vangin kanssa.

  Helmi Helanderin muistelmista käy ilmi, että leiri ei todellakaan ollut humanitäärisin periaattein toimiva pakolaisleiri (kuten mm. Hans Kalmin elämäkerrassa väitetään). Vangeille ei annettu ruokaa, eikä edes vettä saanut hakea läheisestä Vesijärvestä kuin yhden kerran koko leiritysaikana. Useita päiviä janoa ja nälkää kärsineet pakolaiset marssitettiin lopulta Hennalaan. Kaupunkiin oli tullut apua muualtakin kuin Saksasta.
 
   - Muistan, kun oltiin siinä rivissä jo lähdössä, niin yksi hoitaja siinä ojan penkalla sito miehen jalkaa, liekö jo haavottunut tai hiertynyt sillä marssimatkalla. Siihen ajoi ratsulla valkokaartilainen, sivalsi ratsupiiskalla tätä sairaanhoitajaa kasvoihin, punanen verinen pauko jäi kasvoihin. Tämä hoitaja sanoi "olen tullut ruotsista tänne tekemään laupeuden työtä enkä olisi uskonut, että Suomen valkoset näin kohtelee, että lyö", muistelee Helander.

  Vaikka Fellmannin pellon tungoksesta pois pääsy olikin helpotus pikku-Helmille, Hennalassa odotti suurempi järkytys. Kasarmilla aiemmin majailleiden venäläisten, punaisten ja valkoisten sotilaiden arvoasteikolla viikkosiivous ei ollut kärkipäässä. Näky oli sen mukainen.

   - Se kasarmi, johon jouduimme, oli ihan kauheassa siivossa, virtsaa ja ulostetta joka puolella, siihen olis täytynyt istua ja laskea jotenkin nukkumaan. Sen kasarmin pihassa kasvoi isoja kuusia, vanhin veljeni yritti kiivetä puuhun, että olis taittanut muutaman oksan alle, mutta vartia tuli heti ja huusi "äläs poika mää sinne, taikka ammun", Helander kirjaa.

         Isä tuli luurankona

   Hennalan vangit ovat usein muistelmissaan maininneet vankileirin suolaisen kalapalan ja vihneisen leipämurikan, mutta ensimmäisien päivien kaaoksessa vangit eivät saaneet edes niitä. Vain Launeen lähteen veden raikkautta ja riittävyyttä on kiitelty. Helmi Helanderin mukaan lapsia sentään muistettiin, kerran.

   - Ruokaa ei saatu kun yhden kerran koko aikana, me lapset, ei aikuiset. Kenttäkeittiössä puumelalla sekoteltiin ruisjauhoja, ei ehtinyt kiehua edes kun kauhallinen pistettiin lautaselle, siitä reunasta ryypättiin ilman mitään lusikoita tai tiskauksia.

   Virallisen historiankirjoituksen mukaan kaikki lapset äiteineen lähetettiin kotimatkalle heti Fellmannin kentältä. Tosiasiassa edes Hennalan kasarmilla ei turhia kiirehditty lasten kotiuttamisessa kuolemanleiriltä.

   - Kyllä siinä kului useita päiviä, meitä alettiin käyttää jossain eri talossa kuulusteltavana, mitä pahaa äiti olisi tehnyt tai ottanut osaa, mutta ei äiti ollut osallistunut mihinkään. Monien kuulustelujen jälkeen tuli päätös, että päästään kotia.

   -Niin isää ei nähty sen jälkeen kun sinne Hennalan kasarmille siirrettiin, jouluksi hän sieltä vankileiriltä kotia pääsi sellaisena luurankona.

   Muistelmissaan Helmi Helander kertoo, kuinka koko isän sisarusparvi kuoli vankileirillä tai kidutettiin kuoliaaksi Tuuloksessa. Hän ihmettelee sanontaa ajan parantamisesta. Hän ei koe parantuneensa.

Lähde: Helmi Helanderin muistelmat, Kansan arkisto